Älypuhelimet ja niiden myötä taskuihimme hiipineet sosiaalisen median palvelut ovat muuttaneet valtavasti käyttäytymistämme. Niissä on paljon hyvää, mutta viime aikoina myös vastareaktiot ovat yleistyneet. Huomasin itsekin skrollaavani uutisvirtoja aina vain enemmän, samalla sen tuntuessa entistä enemmän ajanhukalta. En oikein osannut olla tekemättä mitään. Kaipasin jatkuvasti dopamiinipumppuani, kuten Lauri Järvilehto kirjoittaa.

Muutama viikko sitten tein muutoksen: poistin puhelimestani Facebookin ja Instagramin. Kohut Facebookin ympärillä kenties vauhdittivat päätöstäni, mutta eivät olleet pääsyy siihen. Eikä kyse ole vain sosiaalisen median palveluista, sillä vanhana uutisnarkkina myös uutisia on tullut seurattua tarpeettoman tiheästi.

Osaltaan päätökseni vaikutti myös väsyminen nykypäivän nettikeskusteluihin. Ahdasmielisyys, kaikenlainen mielensä pahoittaminen ja valitettavan usein ihan avoin rasismi tunkevat silmille vaikka miten mutettaa ja blokkaa. Eri mieltä saa ja pitääkin olla asioista – kunhan osaa käyttäytyä ja argumentoida. Liian harva osaa.

2008: vihasin ihmisiä, joten vietin mahdollisimman paljon aikaa netissä
2018: vihaan ihmisiä, joten yritän olla netissä mahdollisimman vähän

– Oskari Onninen Twitterissä

Sosiaalisen median palveluiden addiktiivisuudesta on kirjoittanut esimerkiksi Wired (ks. myös toinen artikkeli), Helsingin Sanomissa taasen on ollut juttua esimerkiksi digimaailman ulkopuolella elämisestä. Suomessa on keskusteltu viime aikoina myös lasten ruutuajasta (miksei vanhempien?) ja Alexander Stubb on puhunut omasta 1+1+1 –säännöstään (päivittäin tunti urheilua, tunti somea ja tunti kirjojen lukemista).

Jatkuvasti toimintojaan lisääville älypuhelimille on tullut vastapainoksi tarjolle minimalistisia laitteita, kuten Light Phone.

Screenshot from Light Phone 2 video Kuvakaappaus Light Phone 2 -videolta.

Sosiaalisen median palveluiden tavoite on maksimoida niissä käyttämämme aika. Maximize engagement, kuten Piilaaksossa sanotaan, käytännössä siis pyritään tekemään palveluista mahdollisimman koukuttavia. Tämän vuoksi palveluihin on hiipinyt mekanismeja, joilla pyritään luomaan käyttäjille tarve jatkuvasti tarkistaa, onko jotain uutta tapahtunut. Ja hyvin usein onkin tapahtunut, jolloin saamme välitöntä tarpeentyydytystä (instant gratification).

Aikajärjestyksen sijaan ”älykkäisiin” algoritmeihin perustavat feedit pakottavat skrollaamaan enemmän, koska ei voi tietää onko jo nähnyt kaiken. Esimerkiksi Instagram ei todellakaan pyri siihen, että käyttäjä voisi vain nopeasti tsekata edelliskerran jälkeen lisätyt kuvat. Vain vuorokauden näkyvissä olevilla, WhatsApista kopioiduilla storyilla on kaksi pointtia: madaltaa julkaisukynnystä ja luoda hetkellisyyden tunnetta, joka vaatii jatkuvaa seurantaa ettei vain tulisi missattua mitään. Puhumattakaan kaikenaikaa yleistyvistä live-lähetyksistä, joissa nyt aivan ehdottomasti tulee olla mukana juuri sillä hetkellä.

Olen aikaisemmin puhunut, että älypuhelimet ovat siitä hienoja laitteita, että koskaan ei ole tylsää hetkeä. Esimerkiksi odotusajat menevät nopeasti kun aina on jotain “mielenkiintoista” selattavaa parin täppäyksen takana. Enää en ole tätä mieltä. Ongelmana on, että salakavalasti sitä alkaa kaivamaan puhelimen taskusta vähän joka välissä: lounasjonossa, kadulla kävellessä tai kaverin kanssa bissellä istuessa.

Erinäisten tutkimusten mukaan aivoille tekisi itseasiassa hyvää olla välillä tekemättä mitään. Myös lasten olisi hyvä oppia sietämään tylsiä hetkiä. Tulisi harjoittaa lykättyä tarpeentyydystä, jota esimerkiksi kirjan lukeminen tuottaa.

Scrolling FB on iPhone

Internet on tehnyt maailmasta valtavasti paremman paikan. Myös sosiaalisen median palvelut voivat olla hyödyllisiä ja tuoda iloa elämään. En ole poistamassa tunnuksiani näistä palveluista. Tulen jakamaan tämänkin kirjoituksen eri palveluihin, joissa ihmiset mahdollisesti kommentoivat näitä ajatuksiani. Ja se on oikein mainiota.

Minua vanhempi sukupolvi käyttää tuntitolkulla aikaa passiiviiseen television katsomiseen. TV ei ole itsessään ongelma, kuten eivät älypuhelimetkaan. Ongelma on miten niin monet meistä puhelinta käyttävät: refleksinomaisesti vilkuillen, punaisia notifikaatiopalloja haikaillen.

Tästä tavasta olen päättänyt hankkiutua eroon.

Facebookin voi hyvin tsekata vain kerran päivässä tai harvemminkin, samoin Instagramin. Olen poistanut nämä sovellukset puhelimestani. Kaikkea ei tarvitse somettaa, on esimerkiksi aivan mahdollista nousta lentokoneeseen postaamatta kuvaa oluttuopista Oak Barrelista.

Twitter roikkuu vielä mukana, vaikka palvelun kanssa minulla onkin viha-rakkaussuhde. Siellä on monesti fiksua asiantuntijoiden kommentointia, mutta myös suurin riski altistua ties mille alt-right -paskalle tai muulle kylähullujen tauhkalle.

Olen aina lukenut ahkerasti uutisia, ajatuksena että kuuluuhan se yleissivistykseen tietää maailman tapahtumista. Rolf Dobelli haastaa lukijaa kirjassaan The Art of Thinking Clearly kysymällä, että tarvitseeko uutisia seurata ollenkaan? Harva uutinen vaikuttaa omaan päätöksentekoon ja jos jotain oikeasti järisyttävää tapahtuu, niin kyllähän siitä saa tiedon lopulta tavalla tai toisella.

Ihan näin äärimmäisyyksiin en aikonut mennä, mutta ehkä hieman huvittavasti ajatus kertaluontoisesta uutisannoksesta puoli yhdeksän uutisten muodossa ei kuulostakaan enää niin vanhanaikaiselta. Uutisten lukeminen on minulle mukavaa ajanviettoa, kuten myös esimerkiksi tiettyjen ryhmien keskusteluiden ja poliitikkojen ajatuksien lukeminen Facebookissa. Tärkeintä on jälleen itsekuri – jatkuvaa seurantaa pitkin päivää nämäkään eivät tarvitse.

Olen ollut tyytyväinen muutokseeni, vaikka vielä onkin skarppaamista esimerkiksi uutisten vilkuilun kanssa. Vieroitusoireet hellittivät lopulta varsin nopeasti, enkä koe jääneeni paitsi asioista. Eli laittakaahan se puhelin hetkeksi syrjään ja nauttikaa kesästä!