Viime aikoina on keskusteltu ilahduttavan paljon liberalismista.

Imagessa (10/2012) oli suomalaisen liberalismin nykytilaa kuvaava artikkeli otsikolla Vapaat radikaalit. Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) on julkaissut sääntelyä kritisoivan artikkelin Holhouksen alaiset sekä toimittaja Tuomas Enbusken vapaata markkinataloutta puolustavan pamfletin Ajatusten alennusmyynti.

EVA:n johtaja Matti Apunen aiheuttaa punavihreissä ärtymystä yksilönvastuuta korostavilla kolumneillaan ja Tuomas Enbuske on onnistunut popularisoimaan liberalismia siinä määrin, että Imagessa häntä kuvataan yksilönvapauden Timo Soiniksi.

Verkossa ja blogeissa (mm. Puheenvuorossa) käydään holhoavaa hyvinvointiyhteiskuntaa kritisoivaa keskustelua, jonka yhtenä kipinänä toimi Roope Mokan viime syksyinen kirjoitus, jossa uusliberalistien aatesuunan nimeksi ehdotetaan björniläisyyttä. Mokka väitti uusliberalismin olevan dogmaattista, eli käytännössä uskontoon verrattavaa toimintaa, jonka esittämiä väitteitä ei voi kiistää.

Keskustelua siis käydään, mutta sen seuraamista vaikeuttaa osaltaan käsitteiden sekamelska.

Klassinen liberalismi, uusliberalismi, konservatismi, uuskonservatismi, sosiaaliliberalismi, minarkismi, anarkokapitalismi, libertarismi, oikeistoliberaalit ja itävaltalainen koulukunta – ota näistä sitten selvää. Eri henkilöille nämä tarkoittavat eri asioita. Esimerkiksi Yhdysvalloissa liberaali tarkoittaa kutakuinkin kommunistia, joten siellä puhutaan libertaareista vähän samassa merkityksessä kuin muualla maailmassa liberaaleista.

Koukeroisen kielen takana on kuitenkin aina ajatus vapaudesta.

Klassisen liberalismin perusperiaate on seuraava:

"Kukin eläköön tavallaan, kunhan ei vahingoita muita."

Eli ihminen on vapaa elämään valitsemallaan tavalla, kunhan ei loukkaa muiden vastaavaa vapautta. Tästä periaatteesta kumpuaa kaikki liberaalien ajattelu ja heidän ajama politiikka.

Yksilönvapautta rajoittaa valtio, joten valtion roolin tulisi olla mahdollisimman vähäinen. Kuinka vähäinen, siitä on liberaalien joukossa monia koulukuntia.

Anarkokapitalismissa valtiota ei olisi ollenkaan. Minarkismissa olisi vain minimivaltio, eli vain väkivaltakoneiston (poliisi, oikeuslaitos, vankilat ja armeija) sisältävä yövartijavaltio. Taloutta ei säänneltäisi mitenkään. Nämä molemmat edustavat äärimmäistä liberalismia, eli libertarismia.

Toisessa ääripäässä ovat sitten maltillisemmat liberaalit, jotka ovat vähemmän jyrkkiä talousasioissa. Arvoliberalismin suhteen sen sijaan lähes kaikki liberaalit tuntuvat olevan sallivan linjan puolella. Tässä on hyvä muistaa, että liberaali yksilö voi olla arvoiltaan konservatiivinenkin, mutta hän ei koskaan ole rajoittamassa muiden vapautta vaikka seksuaalisuuden suhteen.

Maltillisimmat liberaalit - joskus puhutaan sosiaaliliberaaleista - kyseenalaistavat tiettyjä osia hyvinvointivaltiosta. He eivät halua luopua kokonaan valtiosta, he haluavat vähemmän valtiota. Sääntelystä ei pääse kokonaan eroon, joten olisi parempi olla vähemmän, mutta parempaa sääntelyä.

Kun julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta on 54 prosenttia ja joka neljännen työntekijän palkka maksetaan verorahoilla, niin tällainen kyseenalaistaminen on täysin perusteltua.

Kaikki liberaalit ovatkin yhtä mieltä, että hyvinvointivaltio menee sääntelyssä ja holhouksessa liian pitkälle.

Hyvinvointivaltiossa on sisäänrakennettu ongelma, joka ilmenee runsaana säätelynä ja ihmisten vastuun siirtämisessä yhteiskunnan harteille.

Kun yhteiskunta maksaa kaiken, niin sille syntyy myös tarve ohjata kansalaisia elämään "oikealla" tavalla – mitä se kulloistenkin valtaapitävien mielestä tarkoittaakaan.

Samalla ihmiset siirtävät oman vastuunsa yhteiskunnalle, sillä pitäähän verorahoille saada vastinetta. Koska maksamme korkeita veroja, niin yhteiskunnan pitäisi kustantaa kaikki, oli kyse sitten kulttuurista, kannattamattoman liiketoiminnan tukemisesta tai joukkoliikenteestä.

Matti Apunen kirjoittaa Holhouksen alaiset –artikkelin esipuheessa:

"Annamme mielellämme myös omat asiamme normien haltuun. Vastineeksi korkeista veroista siirrämme vastuuta elämästämme yhteiskunnalle. Yhä pienemmät asiat ja subjektiivisemmat oikeudet hoidetaan laeilla, ja luonnollisen elämän ratkaisujen piiri pienenee. Emme luota ihmisten ja yhteisöjen kykyyn päättää omista asioistaan. Kansalaisuutemme kutistuu, normien lisääntyessä olemme enemmän hallintoalamaisia ja vähemmän itsenäisiä, kriittisiä, yhteistyökykyisiä kansalaisia."

Samassa julkaisussa Kimmo Collander oivasti toteaa:

"Paradoksi syntyy, kun kansalaiset ovat tietävämpiä ja osaavampia kuin koskaan aikaisemmin ja samalla yhteiskunta luottaa heidän omaan harkintaansa vähemmän kuin milloinkaan."

Vuoden Shanghaissa asunut Hel­sin­gin Sa­no­mien toi­mi­tus­pääl­lik­kö Reet­ta Rä­ty kirjoitti:

"Suomi tuntuu pysähtyneeltä ja hemmotellulta. Olemme museoesineitä vitriineissä, jumissa kolmikantaan, hallintohimmeleihin, tapaamme huutaa valtiota apuun, kun tuulee. -- Joka jumalan teko tässä maassa on luvanvaraista."

Suuri valtio on myös alttiimpi korruptiolle, sillä kun poliitikoilla on paljon valtaa, niin heihin yritetään myös vaikuttaa voimakkaasti yritysmaailman puolelta. Kun valtio sääntelee markkinoita, niin luonnollisesti kaikki haluavat, että sääntely olisi juuri heidän liiketoiminnalleen edullista.

Kuinka itse suhtaudun liberalismiin?

Olen ollut aina arvoliberaali. Viimeistään yliopistossa ymmärsin, että todellista yksilönvapautta ei kuitenkaan voi olla ilman talouden vapautta, sillä mitä muuta markkinatalous on kuin ihmisten välistä kanssakäymistä ja heidän keskenään tekemiä sopimuksia? Vapaudesta puhuttaessa ei siis voi erottaa yksilönvapautta talouden vapaudesta.

Olen läpeensä kyllästynyt politiikoihin, jotka ovat ajamassa aina vain lisää kieltoja ja rajoituksia. Valtion kasvattamiselle ei myöskään tunnu olevan rajoja, vaan verotusta ollaan edelleen valmiita korottamaan. Ongelma on sama kuin Yleisradion kanssa: oikeasti selvittäisiin vähemmälläkin, mutta tästä vaihtoehdosta ei edes keskustella.

Vapaudesta voi aina seurata jotain ikävää, mutta mielestäni vapaus on lähes aina parempi vaihtoehto kuin asioiden kieltäminen. Päihteet tappavat ihmisiä, mutta kieltolaki aiheuttaa vain sitäkin suurempia ongelmia.

Toisaalta mielestäni on hyvä, että Suomessa ei saa vapaasti kantaa aseita, joten tässäkään mielessä en mikään ääriliberaali ole.

Valtion roolin pienentämisessä olen realisti: jättimäistä valtiota ei vuodessa muunneta kääpiöksi. Aloitettaisiin nyt siitä, että hillitään uuden sääntelyn luomista ja aletaan tosissaan perkaamaan vanhentunutta ja turhaa sääntelyä, joka vain vaikeuttaa ihmisten elämää.

Toki on monia asioita, joista yksittäinen valtio ei voi – eikä sen kannata – päättää yksin, mutta paljon voisimme asioita parantaa rajojemme sisäpuolellakin.

Kaikenkaikkiaan liberalismin varovaista nousua on ollut ilo seurata. Toivottavasti keskustelu jatkuu ja maailma muuttuu vapaammaksi.