Täytyy myöntää, että Blade Runner ei ole itselleni ollut koskaan mikään kaikkien aikojen scifi-leffa. Se on kieltämättä tyylikäs elokuva, joka on vaikuttanut valtavasti scifi-kuvastoon ja Hauerin osin improvisoima loppumonologi on elokuvahistoriaa. Elektronisen musiikin ystävänä Vangeliksen soundtrack tulee luonnollisesti myös mainita.

Blade Runner 2049 on mielenkiintoinen tapaus. Viipyilevä, rauhallisesti etenevä leffa, joka ei kuitenkaan tunnu missään vaiheessa tylsältä. Se ei mielestäni ole mitenkään “vaikea” elokuva – symboliikkaa toki on, mutta juoni etenee kuitenkin suoraviivaisesti eteenpäin olematta järin mysteerinen.

Jumalattoman kaunis elokuva on kyseessä. Jokainen kuva täydellisesti rajattu ja värimaailma kauttaaltaan mielenkiintoinen. Vähän harmitti, että Kinopalatsin ykkössalin kuvanlaatu jätti vähän toivomisen varaa mustan jäädessä harmaaksi jne. Upeaan maailmaan uppoutui kuitenkin helposti.

Zimmermäisesti musiikkia tuutattiin paikoitellen dramaattisella voimakkuudella, mutta tässä se ei mielestäni tuntunut liioitellulta. Ja kun oli hiljaista, niin oli todella hiljaista. Niin hiljaista, että ainakin itseäni leffateatterin jatkuva rapina kävi häiritsemään. Pitää katsoa tämä vielä joskus omassa rauhassa.

Jostain syystä Blade Runner 2049 on pyörinyt mielessä vielä pari päivää sen näkemisen jälkeenkin. Niin paljon, että piti tällainen leffapäivityskin kirjoittaa. En oikein osaa yksilöidä miksi. Mutta vain hyvin harvat elokuvat aiheuttavat tällaista.