Tänä vuonna on tullut pelattua ihan mukavasti, joten ajattelin kirjata hieman fiiliksiäni peleistä. Listalla on viisi AAA-peliä ja muutama pienempi ladattava peli.

The Last of Us Remastered

Naughty Dog -pelistudion kehuttu The Last of Us oli mennyt itseltäni hieman ohitse, mutta ensimmäisen PlayStationin ostettuani oli tämä se peli, jonka ostin konsolin kanssa.

Vaikka pelimekaniikaltaan pelissä ei mitään uutta ihmeellistä olekaan, niin kysessä on viimeistelty mestariteos, joka vie pelien tarinankerrontaa isolla askeleella aikuismaisempaan suuntaan.

Witcher 3

Jopa yli sadan tunnin edestä pelattavaa sisältävät yksinpelit ovat hankalia tapauksia. Toimintaroolipeleissä homma menee helposti toinen toistaan muistuttavien luolien raivaamiseksi, mihin itse kyllästyn todella nopeasti.

Witcher 2 jäi itseltäni kesken, mutta annoin kuitenkin hurjasti kehutulle kolmososalle mahdollisuuden. Se kannatti, sillä yllättäen tässä olikin ensimmäinen avoimen maailman peli, jossa todella jaksoin tutkia maailmaa ja tehdä sivutehtäviä.

Toki sivutehtävät ovat aika kaavamaisia, mutta niille kaikille on kuitenkin jaksettu kirjoittaa taustatarina ja tehdä jopa omia cutscenejä, joten homma pysyy tuoreena muita pelejä pidempään.

Taikoihin ja väistöihin perustuva taistelumekaniikka ei edelleenkään ole suosikkini, mutta itse tykkään muutenkin enemmän ammuskelupeleistä.

Evil Within

Shinji Mikami tunnetaan Resident Evil -pelisarjan luojana. Evil Within tuntuu aivan Resident Evil 4:lta (en ole uudempia osia pelannut, joten en osaa niihin verrata). Liikkuminen on kankeaa, kaikki mahdolliset kauhukliseet on kierrätetty ja juonessa ei ole yhtään mitään tolkkua.

Mielestäni kuitenkin ihan hauskaa aivot nollilla -mättöä, jossa painajaismainen maailma on ihan tyylikäästi toteutettu, vaikka sisältääkin kaikki perinteiset hylätyt kartanot, hautausmaat ja mielisairalaat. Läpi tuli pelattua.

Game of Thrones

Telltalen episodimaiset pelit breikkasivat todenteolla The Walking Dead -pelien myötä. Olin innoissani, kun selvisi että Telltale tulisi tekemään Game of Thronesin peliversion, mutta lopputulos on pettymys.

On paperilla ehkä hyvä idea, että kirjojen ja TV-sarjan tapaan pelissä hypitään usean eri hahmon tarinoiden välillä, mutta kun yksi episodi kestää korkeintaan sen pari tuntia, niin per hahmo jää todella vähän pelattavaa. Tämän myötä vaikutelmasta tulee väkisinkin hätäinen.

Jo Walking Dead -pelit nykivät ja paukkuivat Xbox 360:lla, mutta odotin tilanteen korjaantuneen uuden konsolisukupolven myötä. Näin ei valitettavasti ole, sillä enginellä on edelleen isoja ongelmia esimerkiksi nopeiden kuvakulmien vaihtojen kanssa.

Metal Gear Solid 5: The Phantom Pain

The Phantom Pain on ensimmäinen kosketukseni Metal Gear Solid -sarjaan, josta Hideo Kojima on vastannut peräti 28 vuotta.

Kyseessä on todella ristiriitainen peli.

Ensinnäkin hyvät asiat: peruspelimekaniikka toimii erinomaisesti. Pelaajalle tarjotaan paljon vapautta ja vaikka pohjimmiltaan kyseessä onkin stealth-peli, niin homman mennessä ns. reisille voi antaa aseiden laulaa ja silti selvitä tilanteesta voittajana. Juuri nämä epätoivoisetkin selviytymistaistelut ovat parasta tässä pelissä.

Juonta ei juuri ole ja aikaisemmat osat ovat olleet käsittääkseni enemmän juonivetoisia. Pientä plussaa täytyy antaa siitä, että mukana on lapsisotilaiden kaltaisia harvemmin käsiteltyjä aiheita.

Sitten ne huonot puolet: pelissä on paljon filleriä, osa sivutehtävistä on täyttä pakkopullaa ja samoja kampanjan tehtäviä tulisi pelata uudestaan kovemmalla vaikeustasolla. Tukikohdan rakentelu on tylsää. Naishahmojen rintoja zoomaillaan kuin markan pornossa ja hetkittäin tuntuu, kuin pelaisi 13-vuotiaan teinipojan luomusta.

Tämä on sääli, koska pelattavuus on huipussaan itse ydinsisällössä, eli vihollisen tukikohtiin hiiviskelyssä.

Muuta pelattua

Alkuvuodesta tuli mätettyä jonkin verran Battlefield 4:sta. Kyseessä on perus-battlefield, niin hyvässä kuin huonossakin. Jonkin verran tätä jaksoi vääntää, mutta esimerkiksi se, että kierrossa tuntui olevan turhan paljon ankeita mappeja kuten Siege of Shanghai, niin lopulta peli unohtui aika nopeasti.

Runsaasti hypetetty taidepeli The Journey tuli myös tsekattua. Yleensä innostun näistä, mutta tämä meni jotenkin ohi itseltäni. Jos visuaalinen tyyli olisi ollut omaan makuuni, niin ehkä tämä olisi nostanut osakkeita silmissäni.

Everyone's Gone to the Rapture on niin sanottu kävelypeli, jossa käytännössä siis vain kävellään suht leveää polkua pitkin läpi pelimaailman ja yritetään muodostaa kuvaa, mitä on tapahtunut. Itseasiassa paljon mielenkiintoisempaa kuin alkuaan kuulostaa! Erityismaininta huiman hienosta musiikista.

Loppuvuoden pelit

Tällä hetkellä pelaan Uncharted-kokoelmaa, mikä onkin ensimmäinen kosketukseni tähän PlayStationin yksinoikeuteen.

Xboxille olisi tulossa Rise of the Tomb Raider (tykkäsin sarjan uudelleenkäynnistäneestä edellisestä osasta todella paljon), lisäksi uusi Halo kiinnostaa tietysti aina jossain määrin. Kenties tulee hommattua Xbox One pukinkonttiin näiden pelien vuoksi?