XCOM: Enemy Unknown on onnistunut päivitys klassikosta

Muistan 90-luvulta erityisesti seuraavat kaksi peliä: Doom ja UFO: Enemy Unknown (Yhdysvalloissa X-COM: UFO Defense). Doomista alkoi ensimmäisen persoonan räiskintäpelien voittokulku, joka jatkuu edelleen FPS-pelien ollessa suurimpia viihdejulkaisuja maailmassa.

Myös UFO oli jotain ainutlaatuista, mutta se ei luonut uutta menestysgenreä.

Alkuperäinen XCOM on julkaisuvuoden 1994 huomioon ottaen hämmästyttävän monipuolinen ja syvällinen peli. Peli koostui kahdesta pääelementistä: vuoropohjaisesta taktisesta taistelusta ja strategisesta resurssienhallinnasta.

Taktisessa osiossa sotilaita käskytetään yksitellen taistelutantereella. Alueesta näki vain sen, mitä sotilaatkin näkivät, ympäristö oli tuhoutuvaa ja pimeydestä kajahti tappavia laukauksia, vaikka vihollista ei aina näkynytkään.

Taktinen osio yksinään olisi ollut vaikuttava peli, mutta suurten joukkoon pelin nosti strateginen osio, joka loi taisteluille kehyksen. Strategisessa osiossa rakennettiin tukikohtaa, tehtiin kaupppaa, tutkittiin avaruusolioiden teknologiaa ja rakennettiin uusia, kehittyneempiä aseita. Mitä paremmin hoidit resurssienhallinnan, sitä paremmilla kamoilla sotilaat pääsivät taistelemaan yhä vaikeampia vihollisia vastaan.

Kaiken kruunasi pelin erinomainen tunnelma, sillä hyytävän ambient-musiikin säestämänä peli nojasi oivasti 90-luvun UFO-buumiin ja vuotta aikaisemmin TV:ssä alkaneen X-Files -sarjan suosioon.

Pelistä tuli kulttiklassikko, joka oli aikoinaan myös kaupallinen menestys 600 000 kappaleen myynnillään. Kaikkien aikojen PC-pelejä listattaessa peli löytyy yhä kärkisijoilta.

Pelille julkaistiin jatko-osa jo seuraavana vuonna nimellä X-COM: Terror from the Deep, mutta alkuperäisellä suunnittelijalla Julian Gollopilla ei ollut tämän kanssa mitään tekemistä. Sen sijaan hän keskittyi kunnianhimoiseen “oikeaan” jatko-osaan nimeltään X-COM: Apocalypse, joka julkaistiin 1997. Pelinkehitys oli täynnä ongelmia ja monista ideoista jouduttiinkin luopumaan. Peli oli “ihan ok”, mutta ei saavuttanut ensimmäisen osan suosiota. En innostunut niin paljoa, että olisin jaksanut puurtaa pelin läpi.

Vuosituhannen vaihteessa Gollopilla oli työnalla The Dreamland Chronicles: Freedom Ridge, jonka oli tarkoitus olla käytännössä 3D-remake alkuperäisestä XCOM-pelistä. Muistan edelleen, kuinka innoissani olin nähdessäni ensimmäiset screenshotit pelistä ja pettymys olikin valtava, kun peli sittemmin tultiin peruuttamaan.

Erilaiset indie-pajat ovat julkaisseet omia versioitaan XCOM-peleistä pitkin 2000-lukua, mutta todellista jatkoa saatiin vasta tänä vuonna, kun Firaxis julkaisi virallisen uudelleenversioinnin nimeltään XCOM: Enemy Unknown.

Firaxis on tehnyt hyvää duunia ja kaikesta aistii, että tekijät ovat itsekin aikoinaan viettäneet lukuisia iltoja alkuperäisen XCOM:n parissa. Peli on tuotu mainiosti nykypäivään: pelimekaniikkaa on modernisoitu, samalla säilyttäen ne tärkeimmät elementit, jotka tekivät alkuperäisestä pelistä niin rakastettavan. Taktisen taistelun käyttöliittymä toimii mainiosti konsolin ohjaimella. Turhaa mikromanagerointia ei enää ole.

Hahmojen liikuttaminen ei enää ole riippuvainen niin sanotuista toimintapisteistä, vaan jokaisella sotilaalla on kaksi toimintoa vuoroa kohden. Tyypillisesti toiminnot ovat liikkuminen ja ampuminen. Mekaniikka toimii ennakkoepäilyistä huolimatta todella hyvin: homma on selkeää ja sujuvaa.

Hahmon voi myös jättää overwatch-tilaan, jolloin hän voi ampua vastustajan vuorolla näkökenttään saapuvia vihollisia. Overwatchiin liittyy myös yksi häiritsevimmistä bugeista, sillä sotilaat ampuvat todella usein seinien läpi ilman todellista näköyhteyttä. Bugi on outo, sillä line of sight toimii omalla vuorolla lähes aina täysin loogisesti.

Uutta ovat myös hahmoluokat: vain tarkka-ampuja voi käyttää tarkkuuskivääreitä, heavy-luokalla on raketinheittimet ja niin edelleen. Ylennysten myötä hahmoille pääsee valitsemaan uusia taitoja, jonka myötä sotilaista tulee varsin yksilöllisiä. Hahmoluokkien myötä jokaisella pelinappulalla on omat yksilölliset ominaisuutensa, jonka myötä peli muistuttaa tietyllä tavalla shakkia. Shakkia, jossa nappulat on varustettu plasmakivääreillä ja raketinheittimillä.

Pelissä on varsin armoton meininki, mutta se ei normaalilla vaikeustasolla tuntunut koskaan epäreilulta. Jos tuli turpaan, niin se johtui vain turhasta riskinotosta.

Pelin graafinen tyyli on pelatessa miellyttävämpi kuin screenshoteista voisi kuvitella, joskaan retro-scifiä tavoitteleva suunnittelu ei mielestäni aivan osu kohdilleen. Tunnelma on kuitenkin kohdallaan, jossa erinomainen musiikki on tärkeässä roolissa.

Suurimmat ongelmat pelissä liittyvät strategisen osion tasapainoon ja vihollisten passiivisuuteen taktisessa osiossa.

Strategisessa osiossa minua häiritsi eniten liian nopeasti etenevä tutkimus. Käytännössä tämä ilmeni esimerkiksi siten, että tutkijat saivat “avattua” parhaat plasmakiväärit ennenkuin minulla oli edes rahaa rakentaa välimallin laser-kivääreitä.

Taktisessa osiossa suurin puute on se, että viholliset tuntuvat lähinnä istuvan paikoillaan odottamassa, että ne “herätetään”. Ne eivät myöskään tunnu tietävän toistensa tekemisestä mitään, jolloin ensimmäisen vihollisryhmän kanssa voi tapella rauhassa ilman pelkoa, että naapurihuoneesta ryntäisi paikalle apuvoimia. Tämä vihollisten passiivisuus vaikuttaaa ikävällä tavalla peliin, sillä pelaaja huomaa pian välttelevänsä viimeiseen asti liian monen vihollisen “aktivoimista” kerrallaan. Ei siis kannata yrittää koukata vihollisen sivustaan, koska riskinä on toisen vihollisryhmän herättäminen.

On ilahduttavaa, että konsoleillakin pääsee pelaamaan näyttävää strategiapeliä. Koska kyse on vuoropohjaisesta pelistä, niin jokaista siirtoa saa miettiä niin kauan kuin haluaa. Yllättävää sanoa näin vuonna 2012, mutta tämä tuntuu ihanan tuoreelta nykypäivän räiskintäpelien tulvan keskellä! 

Vaikka peli ei ihan täysosuma olekaan – antaisin arvosanaksi jotain karvan alle ysin – niin kaikesta huolimatta kyseessä on todella merkittävä peli. Yksinpeleistä vain Mass Effect on liimannut minut yhtä tiivisti peliohjaimen ääreen.

Lähes 20 vuoden odotuksen jälkeen XCOM on viimein saanut arvoisensa jatko-osan.