Osmo Soininvaaran kirja SATA-komitean epäonnistumisesta

26.3.2011 - 18:51

SATA-komitea perustettiin hallituksen toimesta vuonna 2007 valmistelemaan Suomen sosiaaliturvan uudistamista. Tavoitteiksi asetettiin työn kannustavuuden parantaminen, köyhyyden vähentäminen ja sosiaaliturvajärjestelmän yksinkertaistaminen. Osmo Soininvaara kutsuttiin perusturvaa käsittelevän jaoston puheenjohtajaksi. Soininvaaran työ SATA-komiteassa luo kehyksen hänen viime syksynä julkaistulle kirjalleen SATA-komitea - miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa.

Suomen sosiaaliturvaa ruotivan kirjan päätyminen lukulistalleni ei ollut mikään itsestäänselvä asia, mutta kaksi asiaa kannustivat minua tarttumaan kirjaan.

Ensinnäkin olen seurannut Soininvaaran blogia, jota pidän parhaimpana lajissaan Suomessa. Analyyttista ja avointa poliittista keskustelua parhaimmillaan, jossa ei kaihdeta myöskään poliittisesti epäkorrekteja aiheita, kuten huumepolitiikkaa. Blogissa myös julkaistiin luonnoksia kirjan luvuista.

Toiseksi toivoin kirjan antavan selkoa suomalaisesta sosiaaliturvajärjestelmästä ja varsinkin yhdestä sen suurimmista ongelmasta, eli miksi työttömän on monesti niin kannattamatonta ottaa työtä vastaan. Myönnän suoraan, että en tunne sosiaaliturvajärjestelmää järin hyvin, lukuunottamatta opintotukeen liittyviä kiemuroita. 

Kirja ei pettänyt, sillä se oli odotuksien mukaisesti helposti luettava ja informatiivinen. Soininvaaralla on mainio kyky selittää ymmärrettävästi monimutkaisia asioita.

80-luvulla sosiaalidemokraattien rakentama sosiaaliturva toimi vielä hyvin, kun teollisuusyhteiskunta oli voimissaan, työttömyys vähäistä ja ihmiset olivat vakituisissa työsuhteissa. Sitten tuli lama ja perusteollisuus väheni pysyvästi. Kukaan ei enää ole vuosikymmeniä samassa työpaikassa. Mutta vanhasta järjestelmästä ei haluta luopua. Sen sijaan sitä on paikkailtu aina kulloisenkin hallituksen toimesta, jonka tuloksena on muodostunut monimutkainen järjestelmä, jota kukaan ei oikein hallitse enää. Esimerkiksi Kelalla on 148 erilaista tukea, joista voi teoriassa muodostaa yli 10 000 erilaista kahden tuen yhdistelmää. Kolmella tuella yhdistelmiä on jo yli puoli miljoonaa. Ei ihme, että järjestelmän yksinkertaistaminen oli yksi SATA-komitean päämääristä.

Yksi ydinongelmista on siis se, että työtä ei kannata ottaa vastaan. Tienatusta eurosta saattaa jäädä käteen vain 20 senttiä. Lisäksi rangaistaan vielä monimutkaisella byrokratialla. 

Luonnollisesti tämän kannustinloukun korjaamiseksi tulee mieleen heti kaksi ratkaisua: alennetaan perusturvaa tai korotetaan alimpia palkkoja. 

Soininvaara kirjoittaa, että yleinen mielipide ei sallisi perusturvan alentamista - sen tulisi olla sillä tasolla, että sitä todella tarvitseva ihminen tulisi kohtuullisesti toimeen. Toisaalta alimpien palkkojen korottamisen seuraksena yhä suurempi osa hinnoiteltaisiin työelämän ulkopuolelle. Ongelman ytimessä on myös se fakta, että Suomessa työn teettäminen on aivan helvetin kallista verrattuna oikeastaan mihin tahansa muuhun maahan. 1600 euron kuukausipalkalla työnantajan tulee myydä työpanos jopa 3200 eurolla - ja tämä kattaa vasta kulut!

Ratkaisuna olisi pieniin ansiotuloihin kohdistetut verohelpotukset tai tukea pienituloisia tulosiirroin. Suomessa on käytännössä mahdotonta yhdistää ansiotuloja ja yhteiskunnan tukea. Toisinsanoen toimeen on tultava joko palkalla tai pelkillä tulonsiirroilla. Tämä on ongelma erityisesti pääkaupunkiseudulla, jossa asumiskustannukset ovat huomattavasti muuta maata korkeammat. Tilanne on nurinkurinen, sillä siellä missä on työtä, sitä ei kannata tehdä. 

Osa-aikaista duunia tekevät Suomessa käytännössä opiskelijat, koska heillä lisätienestit eivät samantien leikkaa tukieuroja. Sama voisi olla mahdollista myös työttömille, sillä onhan yhteiskunnan tukema keikkaduunari parempi vaihtoehto kuin kokonaan yhteiskunnan elättämä, syrjäytynyt pitkäaikaistyötön. Askel työttömyydestä ensimmäiseen työpaikkaan on valtavasti suurempi kuin askel pienipalkkaisesta työstä paremmin palkattuun työhön.

Eräs ongelma on myös, ettei ole poliittisesti korrektia hyväksyä sitä, että ihmiset ovat synnynnäisesti tuottavuudeltaan erilaisia. Sen sijaan kaikkia pyritään kouluttamaan ja kurssittamaan - yllättäen jopa Kokoomus ajoi tätä tempputyöllistämisen linjaa SATA-komiteassa. Kun ei hyväksytä sitä, että jonkun työteho on 70%, niin tuloksena on ollut, että menetetään työntekijän työpanos kokonaan.

SATA-komiteassa oli heti alkuvaiheesta lähtien mukana eri etujärjestöjen edustajia, jolloin todellisen kokonaisuudistuksen pohtiminen oli mahdotonta. Lopulta SATA-komitean tulokset jäivätkin surkeiksi. Suurimmaksi syylliseksi Soininvaara nimeää AY-järjestöt ja heidän läpiajaman ns. sosiaalitupon. Sosiaalitupon myötä perusturvaa ei voitu parantaa ilman, että myös työmarkkinajärjestöjen hallussa olevaa ansiosidonnaista turvaa korotetaan. AY-järjestöjen historia on tehdastyöläisissä, joten he ajavat säännöllisessä työssä olevien asiaa. Niitä ei kiinnosta köyhät tai pitkäaikaistyöttömät. Tämä ei olisi ongelma, jos AY-järjestöillä ei olisi niin suurta valtaa Suomessa.

Soininvaaran oma ratkaisu uudesta sosiaalijärjestelmästä pohjautuisi perustuloon, mutta tästä vaihtoehdosta SATA-komiteassa ei saanut edes keskustella. 

Kaiken kaikkiaan kirja antaa hyvän katsauksen suomalaiseen sosiaaliturvajärjestelmään ja siihen liittyviin moniin ongelmiin. Suurien uudistusten tekeminen on kuitenkin vaikeaa, josta SATA-komitean epäonnistuminen on yksi masentava esimerkki.